Post by Astro on May 19, 2022 11:54:55 GMT 2
 |  35 -vuotias mies. Syntynyt kolmas huhtikuuta 2021 silloisessa Flagstaffissa, Arizonassa. Neljästä sisaruksesta nuorin, mutta joutunut perheestään eroon jo aikuisuuden kynnyksellä. Istuu loputonta tuomiota kaupungin pakkomajoituksessa. Pääsijaintina alueen suurin vankileiri Courtsissa. Entinen kansan lempilapsi verenvuodatuksen jalossa lajissa, nykyinen omistajansa vastentahtoinen vasen käsi (ja ajoittainen kehäraakki). fc jon bernthal |
Arizona oli jo Nickyn syntyessä lähes asuinkelvotonta aluetta. Niin paljon kun oltaisiinkin haluttu elää idyllistä perhearkea lähiön rauhassa, tappavat helteet ja alati yleistyvät levottomuudet eivät jättäneet Jonesin perheelle mitään muuta mahdollisuutta kun pakata kaiken maallisen omaisuutensa ja lähteä ajamaan kohti Kanadan rajaa paremman elämän toivossa. He eivät olleet ainoita, jotka lähtivät samalle epätoivoiselle matkalle, vaan liittyivät tuhansien muiden ihmisten saattueeseen. He pääsivät aina Nebraskaan asti, ennen kun bensaa ei vain yksinkertaisesti enää ollut saatavilla ja ainut kulkuneuvo oli pakko jättää taakse. Matkaa jatkettiin jalkapatikalla, asuttiin tilapäisissä telttakylissä ja elettiin sillä, mitä onnistuttiin käsiin saamaan. He eivät koskaan päässeet Kanadan rajalle asti: Nicky oli neljävuotias, kun astui ensimmäistä ja viimeistä kertaa Michiganin maaperälle. Se oli se hetki, kun sota syttyi ja kaupunkien portit suljettiin. Maasta pakeneminen oli mahdotonta, eikä takaisin kääntyminenkään ollut vaihtoehto, joten parempien vaihtoehtojen puutteessa he jäivät aloilleen ja piiloutuivat odottamaan parempaa päivää. Vastoin kaikkia uskomuksia, parempi päivä koitti. Selviytyjien voimin rakennettiin yhdessä pysyvämpiä asumuksia, löydettiin tapoja varmistaa ruoka- ja vesivarojen riittävyys ja hahmoteltiin yhdessä tuumin parempaa tulevaisuutta. Nicky kasvoi harmonisessa, pienessä kylässä perheen ja ystävien ympäröimänä. Oppi nuoresta asti tekemään asioita omin käsin, istui jopa koulun penkillä kuuntelemassa entisen sähköinsinöörin ja lääkärin opetuksia ja koki elämänsä pohjimmiltaan varsin onnelliseksi. Elämän realiteetit, kuten tietynlainen tulevaisuudettomuus ja kuoleman läheisyys, olivat aina läsnä, mutta niihin opittiin suhtautumaan tietyllä välinpitämättömyydellä. Ulkopuolisten pelko eli vahvana, mutta ei voittanut loputonta uteliaisuutta. Nicky oli kahdeksantoista, kun metsästysretkellä harhautui vähän liian kauas kotoa ja ajautui väärien ihmisten käsiin. Yhdessä muiden epäonnekkaiden kanssa hänet marssitettiin tuntemattoman kaupungin korkeiden muurien sisälle, heitettiin viikoksi vankityrmään ja myytiin sitten keskellä markkinoita korkeimmalle tarjoajalle. Hän ei ehtinyt edes sisäistää, mitä oli tapahtunut, ennen kun jo hyvästeli vapautensa ja astui uuteen elämään, jota ei halunnut.     Kun tarpeeksi monta viikkoa tuijotti hiljaisuudessa kiviseiniä, avoin vihamielisyys kääntyi pakon edessä peitellyksi katkeruudeksi, mutta se ei auttanut kuin rangaistusten välttämisessä. Ei opettanut käytöstapoja, saanut puhumaan yhtään sen oikeaoppisemmin tai loputtomiin hillinnyt lyhyttä pinnaa. Nickyn ensivaikutelma siitä, mitä hänelle yritettiin myydä parempana elämänä, jätti paljon toivomisen varaa: ensimmäinen vuosi vietettiin lähinnä sellissä kirottavana ja syljettävänä, ennen kun ostaja viimein päätti tehneensä tarpeeksi tappiota. Kukaan ei jälleen kysynyt Nickyn mielipidettä, kun hänet marssitettiin seuraavaan kaupunkiin. Raha vaihtoi omistajaa, hänet heitettiin sellistä toiseen ja edessä oli taas uusi ihminen, jonka ehdoilla elää. Kaikki alkoi hänen kirjoissaan ihan mukavasti: ehkä elettiin edelleen vankeudessa ilman minkäänlaista ihmisarvoa tai tietoa paremmasta, mutta ainakin ympärillä oli muita ihmisiä, kukaan ei vaatinut edustuskelpoisuutta ja ruokaa tarjoiltiin säännöllisesti. Oli myös ne päivät, kun heitettiin areenalle taistelemaan hengestään tuhansien ihmisten katsoessa ja rikkaiden lyödessä vetoa, mutta tavallaan kai sekin tarjosi elämään sisältöä ja auttoi elättelemään toivoa siitä, että joskus kaikki tämäkin päättyisi, tavalla tai toisella. Arki pyöri vahvasti selviytymisen ympärillä. Harjoittele, taistele, toivu, harjoittele, taistele, toivu. Seiso rivissä, kun käsketään. Älä puhu, jos ei erikseen pyydetä. Rutiiniin oli helppo pudota: Nicky oli aina menestynyt parhaiten tiukkojen sääntöjen ja odotusten alla, vaikka se kuinka olisi ollut se viimeinen asia mitä hän elämäänsä halusi. Asenne piestiin nopeasti pois ja persoonallisuus taantui lähinnä yleiseksi lannistuneisuudeksi, mutta vihaa eläteltiin vahvana päivästä toiseen. Sitä purettiin parrasvaloissa luvan kanssa, mutta se läikkyi yli muuallakin. Mikään määrä kuria ei ole riittänyt liian lyhyen pinnan hillitsemiseen: ei ole yhtään ongelmaa, mitä hän ei lähestyisi ensimmäiseksi nyrkit ojossa. Paha häntä on siitä syyttääkään, kun koko aikuisuus on rakentunut väkivallalle. Kaikki se räiskyvä paha olo käännettiin myytäväksi draamaksi: koska maailmanloppu osoittautui paljon tylsemmäksi, kun kukaan oli koskaan osannut aavistaa, vähästä viihteestä otettiin irti kaikki mitä saatiin. Otsaan lyötiin uusi nimi - Icarus, joka ehkä liittyi omistajan omiin historiapakkomielteisiin tai ehkä oli jonkunlainen varoitus siitä, mitä tapahtuisi jos vielä haikailtaisiin vapauteen - ja ainut tehtävä maailmassa oli esittää roolia. Hänet koulittiin tarpeeksi hyville tavoille, että voitiin tuoda juhliin koristeeksi seisomaan ja joskus viihdytettiin niitä samoja rikkaita myös kahdenkesken - tai ainakin niin, että kaikkialle seuraavat vartijat olivat oven takana odottamassa aseet valmiina.    Ehkä se oli se ikä ja kokemus, joka lopulta päätti miesparan uran kansan ykkössuosikkina. Ikävä kyllä ennen kun oikeasti päästiin lunastamaan se taivaspaikka, josta oltiin niin kovasti haaveiltu. Omistaja, jonka kanssa oltiin siinä vaiheessa oltu lähes päivittäin tekemisissä jo sen kymmenen vuotta, alkoi viimein ajatella, että ehkä hänestä voisi saada irti muutakin. Että olisi parempi lopettaa huipulla, eikä lopulta nolata itseään ja menettää mainettaan. Nicky oli eri mieltä, mutta kuka häneltä olisi muka koskaan kysynyt mitään. Hän nautti uudesta roolistaan, jossa otti vahvemmin osaa uusien värväämiseen ja koulutukseen, ja erityisesti parantuneista asumisolosuhteista ja mahdollisuudesta jopa ajoittain harhailla kaupungilla. Siitä hän ei pitänyt, miten joutui ottamaan osaa myös poliittisiin peleihin - uhkaile oikeita ihmisiä, vuoda tietoa oikeille korville, hankkiudu eroon vääristä. Nicky olisi rehellisesti sanottuna sopinut paljon paremmin vain tekeviksi käsiksi ja somisteeksi. Tavallaan hän sitä edelleen onkin - joku muu kuiskii koko ajan olan takana ja kertoo, mitä tehdä. Kukaan ei edelleenkään luota hänen arviointikykyynsä, vaan hänet nähdään ehkä ennemmin vain kansalle tuttuina kasvoina, joilla ajaa omia agendojaan. Vasta nyt, kun vapautta on päästy maistamaan edes jossain muodossa, on nostanut päätään myös tarve olla oikea, oma ihminen: Nicky ei ole koskaan ollut niin vihainen, kun on juuri nyt. Ei ole päivääkään, kun ei tehtäisi epätoivoisia pakosuunnitelmia tai mietittäisi koko kaupungin polttamista maan tasalle tai kaikkien niiden murhaamista, joiden mielivallan alla on aikojen saatossa jouduttu kärsimään. Sitä ei kuitenkaan tehdä, koska toisaalta ollaan myös äärettömän laitostuneita, tottumattomia tekemään omia päätöksiä ja varsin kyvyttömiä suunnittelemaan elämää millään tavalla. Kuka olisi tiennyt, että koko aikuisiän viettäminen jatkuvan sorron ja alistuksen alla voisikaan aiheuttaa sellaista. Nickyn - joka ei ole kuullut oikeaa nimeään käytettävän sitten sen, kun kahdeksantoistavuotiaana tuli viedyksi kotoaan - persoonallisuus rakentuu todella vahvasti sen pohjalle, että hän osaa purra hammasta, painaa katseensa ja eristää itsensä henkisesti mistä tahansa tilanteesta. Jossain syvällä on edelleen loputonta uteliaisuutta ja tiedonjanoa, syvää empatiaa ja tarvetta läheisyydelle ja pysyvyydelle, mutta on paljon helpompi olla ajattelematta asiaa.  |