Onnellinen ja kiitollinen. Sitä entisen appiukon mielestä olisi kuulunut olla, kun oli hengissä ja vapaalla jalalla. Kumpaakaan tunnetilaa oli vaikea hehkua elämäntyön ja elämän rakkauden menettämisen jälkeen. Ikään kuin niin vapaus kuin hengissä oleminenkaan olisivat järjestyneet ehdoitta. Voiko edes puhua vapaudesta, jos ei ole vapaa tekemään muuta kuin toisten sanelemaa? Hengissäolon ja elämisenkin välillä on kriittinen ero.

Elias Faust syntyi yhteiskunnan muutoksen alkumyllerryksen keskelle. Ihmisoikeusjuristin ja kirjallisuuden professorin ensimmäiseksi ja ainoaksi jäänyt lapsi imi itseensä jo äidinmaidosta vahvan oikeustajun, liberaalin maailmankuvan ja himpun verran liiankin idealistisen käsityksen ihmisen velvollisuudesta toimia arvojensa ja periaatteidensa mukaisesti. Paha ei tarvitse vallan saavuttamiseksi muuta kuin sen, että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Niin uskoi Edmund Burke, ja niin uskoo Elias Faust.

Uskoi.



Maailman puskeuduttua läpi viemäristä pudotakseen yhä syvempään viemäriin Eliaksen vanhemmat kuuluivat siihen joukkoon, joka loppuun asti ajoi väkevästi modernien länsimaisten arvojen ja yhteiskuntajärjestyksen koskemattomuuden asiaa. Aseisiin vanhemmat kieltäytyivät tarttumasta. Siinäkin vaiheessa, kun silloisen itärannikolla sijainneen kotikaupungin uusi hallitus tuli hakemaan. Yksi vanhempi ammuttiin siihen paikkaan itsepuolustustekosyyllä, toinen kärrättiin vankilaan tuntemattomaan sijaintiin, ja siellä se edelleen istuu, ellei ole sittemmin menehtynyt. Kypsässä viidentoista vuoden iässä ollut Elias sijoitetiin uudelleenkoulutusleirille, jolta hän vuoden jälkeen otti pysyvästi omaa lomaa.

Vuosia Elias vaikutti samanhenkisistä ihmisistä koostuvan maanalaisen antipropagandaan ja sensuroimattomiin uutisiin keskittyneen vastarintaryhmittymän riveissä. He kiersivät kaupungista ja kylästä toiseen, välittivät tietoja muun maailman tapahtumista, jäivät aina toisinaan pidemmäksikin aikaa, jos kokivat voivansa mitenkään olla avuksi paikallisille sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan taisteleville. Lopulta valtaosa ryhmästä asettui pysyvämmin paikalleen New Haveniin, jossa osalla jäsenistä oli perhettä tai muuta henkilökohtaista linkkiä, ja jossa nimenomaan informaatiosota vaikutti olevan yksi keskeisiä metodeja niin valtakoneiston kuin sen vastustajienkin piirissä.

Vanhempiensa perintöä jatkanut Elias oli yksi vuosikymmenen takaisen vastarintamuotoilun idealistisimpia hahmoja. Hän oli mukana perustamassa The Dispatchia, tuotti varmasti ainakin hyvät kolme neljäsosaa sen alkuaikojen kirjallisesta sisällöstä, ja vietti yöt eri puolilla kaupunkia flaijereita liimaillen ja fact check -graffiteja hallinnon ilmoitustaulujen yhteyteen maalaillen. Vanhempiensa virheistä oppineena hän ei tyytynyt ainoastaan aseettomaan vastarintaan, vaikka priorisoikin toisenlaiset vaikuttamisen keinot. Todellisen intohimotyönsä rinnalla hän hankki itselleen myös legitiimin journalistin pestin, jonka avulla hän pääsi tavallista pulliaista vaivattomammin lähemmäs jopa Arksteadin vaikuttajia, ja sai vuodettua vastarinnalle paljon tärkeää tietoa.

Anarkian ja maailmanparantamisen lomassa Elias ehti myös rakastua. Odottamattomasti, nopeasti ja palavasti. Ennen kaikkea rakkaus oli peruuttamatonta, sillä edes naisen paljastuttua tärkeän Arksteadin ydinpiiriläisen tyttäreksi, Elias ei voinut enää kuvitella elämää ilman tätä. Ei voinut, ei halunnut, ei kuvitellut. Helppoa se ei ollut, mutta he löysivät keinot saada suhteensa toimimaan. Elias maltillisti vastarintapropagoimisjuttujaan ja jätti kärkkäimmät mielipiteensä lausumatta ääneen patsastellessaan rakastettunsa käsipuolessa sen seurapiiritapahtumissa. Vastineeksi rakastetun perhe leikki, etteivät ne olisi tienneet tai vähintäänkin epäilleet Elias Faustin olevan yhtä kuin The Dispatchin aktiivisin anonyymi kynäniekka. Tilanne ei ollut täydellinen, eivätkä välit rakastetun perheeseen olisi voineet olla kireämmät ja pinnallisemmat, mutta Eliaksella ja hänen valitullaan oli toisensa ja se riitti. Kunnes ei riittänyt.

New Havenin poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen tilanteen kärjistyttyä entisestään Elias ei vanhana wannabe-anarkistina voinut tyytyä maltilliseen kirjoitteluun ja satunnaisiin flaijereihin ja vain naputella päivät pitkät tyytyväisenä juttuja seurapiiriuutisista ja uuden sairaalasiiven avaamisista. Elias tovereineen aktivoitui uudestaan. Ikävä kyllä niin aktivoitui vastapuolikin. Vahingoittumattomuuden illuusio särkyi kertaheitolla hallinnon joukkojen raidattua pikkupropagandistien salaisen toimituksen ja raahattua Eliaksen ystävineen suoraan vankityrmään. Muodollisten oikeudenkäyntien aikana appiukko tarjosi Eliakselle mahdollisuuden säästää itsensä ja ystäviensä hengen. Appiukon tyttären ”vapaus” Eliaksen ja hänen ystäviensä hengestä: jos Elias päättäisi suhteensa rakastettuunsa siten, ettei tämä syyttäisi siitä isäänsä, isä käyttäisi vaikutusvaltaansa varmistaakseen lievemmät tuomiot.

Rakkaudessa on se hauska puoli, että sitä tuntee myös toisen herkimmät paikat ja pahimmat pelot. Elias käytti sitä hyväkseen, särki kerralla ja tehokkaasti sekä omansa että toisen sydämen. Pieni präntti appiukon sopimuksesta oli kuitenkin jäänyt lukematta. Elias ei saanut kuolemantuomiota. Itse asiassa hän ei saanut minkäänlaista tuomiota, vaan vapautui kaikkien yllätykseksi kaikista syytteistä. Hänestä leivottiin juhlallisin ja korostetun julkisin puhein The New Haven Tribunen uusi tärkeä toimittaja, oikeaan totuuteen herännyt entinen vastarintaroisto, joka oli oppinut virheistään ja ymmärtänyt siirtyä oikeuden puolelle.

Kas, kansalaiset, jos romanttista vastarintapropagandaa suoltanut Dispatchin äänitorvikin voi siirtyä valoon, kenties teilläkin on toivoa. Katsokaa, miten tämä entinen kansanvihollinen nyt istuu eturivissä seuraamassa langenneiden tovereidensa teloituksia. Yksi kerrallaan. Eturivissä, hyvät kansalaiset. Lukekaa, kuinka hän tuomitsee näiden poloisten sielujen teot ja kertoo niiden ansainneen kohtalonsa. Muutos on mahdollista, rakkaat kansalaiset. Sinäkin voit olla osa sitä. Eläköön Arkstead! Eläköön New Haven!