Chicagossa löytyi toukokuisena aamuna vuonna 2029 muuan vanhan ja jo pahoin ränsistyneen, mutta yhtä kaikki yhä aktiivisessa messukäytössä olevan metodistikirkon portailta pieni poika korissa kuin Mooses-lapsi ikään. Dean-nimi kirjattiin virallisiin papereihin pojan hoidettavakseen ottaneen orpokodin johtajattaren edesmenneen puolison mukaan. Sukunimen kohdalle laitettiin Bellefleur, koska se oli pienelle tuoksuvalle paperinpalalle kauniilla kaunokirjoituskäsialalla kirjoitettuna ainoa asia, mitä pojalla oli lämpimän peitteen ja kuumavesipullon lisäksi korissa mukana. Dean on usein toivonut, että kuka tahansa hänet sinne portaille aikoinaan jättikin olisi voinut edes kirjoittaa sille paperille coolimman nimen.

Deanille povattiin nopeaa adoptiota ja loistavaa tulevaisuutta jossain astetta paremmassa perheessä. Niin komea ja potra poika hän oli jo vauvana, kuten vielä taaperonakin. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi puhua, liikkua ja kehittyä persoonana, mureni orpokodin henkilökunnan usko pojan sieltä koskaan pois pääsemiseen hyvin nopeasti yksi potentiaalisille adoptoijille haistattelu, keittiöstä varastettu keksirasia, toiselta lapselta murrettu nenä tai sängyn alta pahvilaatikosta löytynyt kokoelma pienten eläinten luita kerrallaan. Pari ensimmäistä kertaa joku lähti perään Deanin karattua. Viimeisellä kerralla ei tainnut kukaan enää edes muodon vuoksi yrittää. Vaihdettiin vain lakanat pojan sänkyyn ja uutta asukkia kiertoon.

13-vuotias kaduille karannut Dean pyöri muutaman vuoden vaihtelevasti yksin tai milloin missäkin katujengissä tai puolijärjestäytyneessä yhteisössä, kunnes päätyi oikeastaan enemmän vahingossa kuin tarkoituksella osaksi ja hyvin pian myös johtohahmoksi parinkymmenen suunnilleen samanikäisen nuoren porukkaa. Aluksi päämääränä oli lähinnä koko ajan pahemmin päin persettä kehittyvässä maailmassa selviäminen, myöhemmin myös aktiivinen vastarinta melkeinpä mitä vähänkään epämiellyttävää tahoa vastaan – oli kyse sitten oikeasti sortavasta valtakoneistosta tai jotain porukan jäsentä väärällä tavalla katsoneesta rikkaasta mulkusta. Yhdenlainen käännekohta oli nuoria alinomaa työnantajansa yksityisomisteiselta alueelta hätyyttävän vartijaraukan kohtalo, ensimmäinen lovi Deanin sittemmin jo huomattavan täyteen veistettyyn vyöhön. Ei hän ollut aikonut ottaa sitä hengiltä, se vain tapahtui. Se oli tullut taas aukomaan päätä, töni nuorimpia, uhkaili ties millä pamputtamisella ja pippurisumutteella ja tyrmään heittämisellä. Kysyi oliko kukkaispojalla jotain asiaa, kun niin tuimasti mulkoili. Dean oli nähnyt mustaa, sitten valkoista, sitten omat kätensä jo hengettömän vanhan viiksivallun kaulan ympärille puristuneina. Yhteisö hurrasi, tönityt lapset kiittelivät, tytöt katselivat ihastuneina. Ei ollut monen sekunnin päätös ottaa teosta vastuu ja vakuutella, että näin tämän oli tarkoitus mennäkin. Näin sortoa ja sankarina poistin sen. Jep jep.

Jonkin aikaa Dean viihtyi siinä omassa henkilökohtaisessa Peter Panin ja kadonneiden poikien vääristyneessä sovituksessaan. Sitten väkimäärä alkoi kasvaa. Tuli uusia suita ruokittavaksi, vaatetettavaksi, majoitettavaksi. Yksi jos toinenkin tyttö kantoi ajan myötä lasta, sillä jos siellä pääasiassa teini-ikäisistä hormonihirviöistä koostuvassa hylkiöiden ja luopioiden joukossa olisi joku ehkäisystä jotain ymmärtänytkin, ei heillä ollut sellaista saatavilla. Se kaikki alkoi olla suurelle johtajalle kovin paljon, sillä hän oli ehdottomasti enemmän sellainen suurien puheiden ja kovan toiminnan mies, ei niinkään resurssienhallinnan ja puolivuotissuunnitelmien erikoisosaaja. Kun eräänä kauniina päivänä aseistautunut joukko raidasi nuorten majapaikkanaan pitämän vanhan ostarin ja vei suurimman osan kiljuvista ja itkevistä nuorista mennessään, oli se oikeastaan ehkä siunaus kaikille. Suurin osa niistä päätyi kuitenkin työvoimaksi tai ihmiskaupan uhreiksi jonnekin, eli ainakin niitä todennäköisesti pidettiin elossa. Sehän oli muutamaa hassua detaljia vaille sama perusperiaate kuin hänelläkin oli ollut, eli varmaan niillä oikeastaan oli ihan hyvät oltavat siellä, minne ikinä ne vietiinkin. Niin Dean ainakin halusi ajatella. Varmistaa hän ei viitsinyt, vaikka lähistöllä piilotellen oli ne tekijät nähnytkin. Mitä se ketään olisi hyödyttänyt, jos ne olisivat hänetkin saaneet? Yhtä huonosti hän olisi niitä sisältä käsinkään voinut auttaa.

Menetettyjen ystävien muistoa oli raskasta kantaa ja olisihan se itse asiassa ollut niiden muiston loukkaamistakin jäädä itsekin kiinni – mitä ne muutkin olisivat ajatelleet, jos Dean ainokaisena selviytyjänä olisi ollut pian samassa jamassa tai yrittänyt turhaan uhrautua ja pelastaa ne? Ei, kyllä oli kaikkien kannalta kunnioittavampaa vähin äänin poistua kaupungista. Kierrellä aikansa kyliä ja kaupunkeja. Etsiä paikkaa, johon asettua, muistella jälkeen jääneitä ystäviä, elää hiljaista elämää. Tai vaihtoehtoisesti haastaa riitaa randomin sällin kanssa sen vahingossa törmättyä häneen; tönäistä se suutuspäissään niin kovasti takaraivo paukkuen betoniseinää päin, ettei se enää ikinä juossut minnekään; paniikissa tempaista juuri tönäistyn pojan vyöllä roikkunut ase ja ampua sitä ilmeisesti jahdannut ja pian sen perässä ilmestynyt karskilta näyttävä äijä; kerätä kiitokset ja sympatiat, kun törmääjäpojan ystävät hetken päästä myös paukahtivat paikalle ja kyselivät, mitä oli tapahtunut. Vastarintaliike kenties menetti sinä iltapäivänä yhden urheimmista vakoojistaan, mutta sai tilalle rohkeasti tuntemattoman pojan apuun syöksyneen ja vihollisen kukistaneen uuden jäsenen. Oli sääli, ettei hän ollut ehtinyt ajoissa paikalle pelastaakseen kaatunutta toveriaan, mutta menehtyneen pojan perhekin arvosti hänen yritystään.


Vuosien saatossa Dean otti paikkansa vastarintaliikkeessä. Useammassakin, itse asiassa, koska aina toisinaan on terveellistä vaihtaa maisemaa. Matkailu avartaa ja uusiin ihmisin tutustuminen syventää ymmärrystä maailmasta. Hän on tuntenut asian omakseen ja kapinallisen aatteen kodikseen. Aina ei ole niin tärkeää, mikä asia on tai mitä aate sisältää, kunhan saa vastustaa. Aika samaa settiä se onneksi kaikkialla on. Ihmiset ja miljööt saattavat muuttua, mutta aina jossain joku sortaa jotain toista, ja uuden pelaajan on helppo päästä kiinni peliin. Parikymppisenä Dean alkoi olla jo aika pro, ja viimeisimmässä ryhmittymässä onkin tullut roikuttua yhtäjaksoisesti jo kohta kahdeksan vuotta. Adrenaliinin ja kunnian perässä alati laukkaava mies on aina ensimmäisenä käsi pystyssä, kun haetaan vapaaehtoisia vaarallisiin tehtäviin tai likaisiin hommiin. Intohimoisena ja karismaattisena johtajan rooliin helposti asettuvana kaverina Dean on vuosien varrella hoitanut myös leijonanosan rekrytoimistehtävistä, joskus suunnitellusti, joskus vähemmän.

Intohimoisuus ja määrätietoisuus ovatkin ehdottomasti Deanin vahvuuksia. Kun hän jotain päättää, sen hän myös tekee. Päätöksiäkin hän on hyvä tekemään nopeasti ja tehokkaasti, tarvittaessa vaikka kesken jonkin muun tekemisen.  Juuri tällainen tarmokas go big or go home -asenne on ollut avainasemassa miehen kohoamiseen vastarintaliikkeen hierarkiassa. Ei ole enää kovinkaan montaa tyyppiä, joka ei iskuryhmän suunnittelupalaverissa tai vastarintaliikkeen seuraavia pelisiirtoja arpovassa kokouksessa tarkalla korvalla kuuntelisi, mitä Deanilla on sanottavanaan – eikä pelkästään siksi, että hänellä usein on sitä paljon ja hän sanoo sen kovaan ääneen.

Suurta intohimoa seuraa usein suuri itsevarmuus ja sitäkin suurempi impulsiivisuus. Dean ei ole tässäkään poikkeus. Niin pitkälle kuin hän ja hänen ajatuksensa ovat liikkeessä vieneetkin, kompastuu hän myös turhankin usein omaan uhkarohkeuteensa ja malttamattomuuteensa. Ongelmia koituu eritoten silloin, jos hän on eri mieltä jostain suunnitelman osa-alueesta tai toimintatavasta. Kun hän on kerran saanut päähänsä, että näin tämä asia pitäisi hoitaa, hänen on vaikea nähdä muita tulokulmia tai kuvitella oman kannan johtavan mihinkään muuhun kuin toivottuun lopputulokseen. Jos kaupunki on päätetty polttaa, niin sehän poltetaan. Turha enää on kenenkään alkaa jarrutella ja vikistä lähistöllä partioineista turvallisuusjoukoista siinä vaiheessa, kun Molotovin cocktaileja on jo monta iltaa askarreltu yhdessä ja joku on saanut jostain käsiinsä monta kanisteria bensaakin.

Impulsiivisuus näkyy miehessä muun muassa siinä, miten se kerran lukkoon lyöty mielikin voi sopivissa olosuhteissa yhden äkkiä muuttua. Päällisin puolin jopa jollain tapaa charmantti (poikamaiset piirteet, sopivasti sotkuinen tukka ja suuret, ruskeat silmät ovat harvoin haitaksi etenkään hyvällä tuulella huulilla roikkuvan vinon hymyn kaverina) mies omaa ennätysmäisen lyhyen pinnan ja hermostuu helposti. Kentälläkin tiukan paikan tullen Dean on ehdottomasti osa sitä kastia, joka ampuu ensin ja skippaa sitten ne kysymyksetkin. Saattaa tempaista toista turpaan ilman eri varoitusta, kadota kellekään kertomatta viikoksi omille sissiretkilleen tai syöksyä soitellen sotaan, jos riittävästi provosoidaan. Toisaalta suutelee sitä tyttöä nyt eikä viikon päästä, rämpii vaikka keskellä yötä kaupungin halki seudun parhaan valkosipulileivän perässä mieliteon iskiessä, ja ottaa mieluummin riskin kuin jää myöhemmin harmittelemaan. Niin että puolensa ja puolensa siis kai kaikella.