Post by eiss. on Mar 9, 2023 20:38:06 GMT 2
JESSE MILLER
syntynyt 6. tammikuuta 2025 (31v) jossain Montanan eteläosassa
isä edelleen elossa kai jossain, äiti elää New Havenissa, Eastgatessa
vanhempiensa ainokainen, ei sisaruksia
vanhempiensa ainokainen, ei sisaruksia
naimaton, hetero, sinkku
maantierosvo, liittynyt muutamia vuosia sitten pieneen rikollisjoukkoon
asuu milloin missäkin, mutta vierailee säännöllisesti äitinsä luona
isäänsä ei ole sitten nähnytkään vuosikausiin
isäänsä ei ole sitten nähnytkään vuosikausiin
***
Jessien vanhemmat eivät olisi koskaan uskoneet näkevänsä maailmanloppua elinaikanaan. Eivätkä ehkä vielä lapsensa elinaikanakaan. Joten, kun todellisuus iski vasten kasvoja, eivät he olleet osanneet varautua tulevaan millään tavoin. Eivät olleet kyllä osanneet moni muukaan, mutta onneksi Jessen vanhemmilla oli tukena ja turvanaan isän veljen perhe. Niiden seurana päädyttiin tien päälle, elettiin yhdessä ja selviydyttiin vaikeuksista, joita vakituisen asuinpaikan, ruoan ja puhtaan veden sekä lääkkeiden puute aika ajoin aiheuttivat. Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin kävi nytkin. Jostain syystä perheiden tiet kuitenkin erosivat. Vanhemmat eivät koskaan tarjonneet pojalleen minkäänlaisia selityksiä. Jessie muistaa ainoastaan, kuinka he pakkasivat tavaransa kiireellä ja lähtivät jalkapatikalla jatkamaan matkaansa.
Teiden erkaneminen osoittautui lopulta onnenkantamoiseksi. Ainakin jollain tavalla. Perhe nimittäin päätyi kaupunkiin, joka tunnettiin jo tuolloin New Havenina. Joskin koti löytyi Eastgatesta, onnettomasta pienestä hökkelikylästä, jossa asui joukko kaupungin köyhimpiä asukkaita. Katto pään päällä oli kuitenkin katto pään päällä. Eivätkä vanhemmat pistäneet pahaksi, että talossa oli pieni takapihakin, johon sai istutuslaatikoita sekä parin kanan kanalan. Isä sai töitä eräästä leipomosta ja äiti sisäkön paikan Arksteadista, jossa kaupungin kerma piti kotiaan. Jessie vietti päivänsä milloin naapurin vanhan rouvan luona hoidossa, milloin hiljaa ison ja hienon talon keittiön nurkassa istuen tai isäänsä leipomossa auttaen. Elämä asettui uomiinsa ja tuntui siltä, ettei mikään voisi mennä pieleen.
Vaan eihän elämä nyt niin helppoa ollut, että kaikki olisi sujunut mutkattomasti. Isä jäi työttömäksi, kun leipomon omistajan kytkökset orastavaan vastarintaan paljastuivat. Epäilivätpä turvallisuusjoukot myös Jessien isää, mutta todisteita miestä vastaan ei koskaan löytynyt, joten mies selvisi pelkällä kuulustelulla ja kovistelulla. Harmi vain, että myöhemmin perheen äiti sai aviomiehensä kiinni kyseenalaisen seuran kanssa hengailusta. Nimittäin miehellä todellakin oli oma osansa vastarinnan riveissa. Oli ollut jo vuosia, jos totta puhuttiin. Vastarinnan mukana juoksemisen nainen olisi vielä voinut antaa anteeksi, mutta ei salailua - vaikka vähänpä hän tiesi, sillä armas aviomies oli salaillut vuosien varrella paljon muutakin, kuten esimerkiksi suhdetta veljensä vaimoon. Joka tapauksessa, äiti vannotti poikansa isän pysymään jatkossa niin kaukana heistä, ettei vahingossakaan sotkisi perhettään sekoiluidensa aiheuttamiin jälkiseuraamuksiin. Ja niin isä katosi Jessien elämästä.
Isänsä kanssa Jessie ei ollut aiemminkaan erityisen läheinen, vaan heidän välillään oli vallinnut hyvin perinteinen isä-poika-suhde. Jessie ei missään nimessä mieltänyt isäänsä kuitenkaan mitenkään negatiiviseksi hahmoksi elämässään, joten luonnollisestikin hän tunsi itsensä hylätyksi, kun isä lähti käymään kaupungilla eikä koskaan enää palannut. Äiti yritti selittää parhaansa mukaan, mutta sen selitykset olivat parhaimmillaankin vain todella ympäripyöreitä ja surkeita yrityksiä - eli toisin sanottuna aika laiha lohtu. Millerien perheen motto on kuitenkin aina ollut, että elämässä pitää mennä eteenpäin, ja niin tehtiin nytkin. Jessie sai paikan äitinsä työnantajan talouden keittiöstä apupoikana. Perunoiden kuoriminen ja uunien putsaaminen ei ollut järin hohdokasta, mutta maksoi ihan hyvin (ainakin enemmän kuin vain kotona istuskelu), joten paremmasta elämästä haaveillessaan, Jessie sai kartutettua säästöjään.
Ja sitten kuvioihin tuli tyttö. Harmi vain, että se sattui olemaan työnantajan tytär. Vielä suurempi harmi oli myös se, että se sattui tulemaan raskaaksi. Ei ottanut kovin pitkään, kun perheen isäntä pääsi jyvälle nuorista sydänkäpysistä ja tulevasta perheenlisäyksestä, pieksi Jessien ja vannotti pysymään poissa New Havenista, jos henkikulta oli millään tavoin arvokas miehelle itselleen. Toki se oli, mutta ei niin arvokas, etteikö kostonhimon suloisessa syleilyssä olisi päätetty päätyä vastarinnan leiriin ihan vain henkisenä keskisormen näyttönä Arksteadille ja koko New Havenille oikeastaan. Oikeastaan matka vastarinnan riveihin alkoi siitä, kun Jesse mietti New Havenista poispäin taivaltaessaan, että mitä elämällä nyt tekisi. Mieleen juolahti ajatus, että kenties pitäisi etsiä isäukko ja yllättää se yllätysvierailulla. Helpommin sanottu kuin tehty. Jessellä oli ainoastaan pari vanhaa kirjettä isältään, kun se oli yrittänyt vuosia aiemmin olla lähtönsä jälkeen yhteydessä kuitenkin vielä poikaansa, mutta niissäkin oli palautusosoitteena ainoastaan tuntemattoman majatalon osoite. Ainoan johtolankansa turvin Jesse suuntasi majatalolle, jossa hänen isänsä oli kai kerran asunut. Tietenkään sitä ei löytynyt sieltä, mutta mies oli jättänyt uuden osoitteensa majatalon pitäjälle. Seuraavastakaan majatalosta ei isää löytynyt eikä sitä seuraavasta tai sitäkään seuraavasta. Puoli vuotta Jessie seurasi johtolankoja, jotka kerta toisensa jälkeen eivät johtaneet yhtään mihinkään. Hän oli jo luovuttamassa, kun lopulta viimeisestä paikasta tärppäsi. Hänen isänsä ei tosin enää majatalossa asunut, mutta majatalon omistaja tiesi miehen asuvan lähistöllä olevalla leirillä ja lupasi viedä Jessien myöhemmin iltapäivällä sinne.
Isän kohtaaminen oli jännittävää ja vähän pelottavaakin. Jesse ei tiennyt lainkaan, miten hänen isänsä ottaisi hänet vastaan, mutta eipä hän mitään menettäisikään. Vastassa oli vanhemman ja sotkuisemman näköinen mies, mitä Jesse muistikuvissaan oli muistanut, mutta vuodet tien päällä olivat taatusti vaatineet veronsa. Hänen yllätyksekseen isä otti hänet avosylin vastaan, rutisti lujasti ja tarjosi ruokaa sekä yöpaikan. Hämmennyksen vallassa Jessie hädin tuskin tajusi katsella ympärilleen tai edes hahmotti muita läsnäolevia ihmisiä, mutta aamulla kävi selväksi, ettei kyseessä ollut mikä tahansa iloinen kesäleiri, vaan vastarinnan tukikohta. Isä ehdotti liittymistä joukkoihin, mutta Jessie kieltäytyi. Puolipäivää asiaa mielessään pyöriteltyään hän lopulta totesi, että miksipä ei? Ei hänellä ollut kotipuolessa mitään ja jos hän pääsisi kostamaan niille, jotka sortivat heikompiaan, niin hieno homma.
Mitenkään erityisen sitoutunut vastarinnan arvoihin Jessie ei missään kohtaa ollut. Hän oli mukana lähinnä ruoan, yösijan ja puhtaiden vaatteiden sekä, no... isänsä vuoksi. Vuodet vierivät, kunnes vuonna 2055 hän osallistui New Havenin lähellä isänsä mukana operaatioon, jossa erään yhteisön vallassapitäjien perheenjäseniä kidnapattiin ja raahattiin kauas kotoaan panttivankeina piiloon vanhaan tehdasrakennukseen. Se osuus vielä meni, mutta kun yksi ryhmän jäsenistä hakkasi nuoren vaaleahiuksisen naisen elottomaksi, nosti Jesse kädet pystyyn ja totesi, että ei hän halua olla mukana tällaisessa. Oli pakko olla parempiakin tapoja yrittää saada muutosta aikaan, kuin kidnapata viattomia ihmisiä, jotka nyt vain sattuivat olemaan sukua sellaisille, jotka yrittivät muokata maailmasta paikan, jossa vain vahvimmat selviytyisivät. Isä yritti tietysti estellä poikaansa lähtemästä, mutta Jesse pakkasi tavaransa ja kehotti isäänsä tekemään samoin. Sen koomin hän ei ole kuullut isästään.
Melko pian vastarintalaiset hylättyään Jessie löysi tiensä pienen rikollisryhmittymän pariin. Lukkojen salat tuntevan ja pienten räjähteiden suhteen (kiitos vain omasta kiinnostuksesta ja vastarinnan koulutuksen) varsin lahjakkaan miehen taidoilla oli käyttöä. Eikä haitannut, että vastarinnan myötä miehelle oli tarttunut takataskuun myös joukko hyvin hyödyllisiä suhteita. Itse asiassa vastarinnan kautta Jessie nimenomaan oli tutustunutkin yhteen rosvojoukon jäsenistä. Se myös helpotti hänen pääsyään niiden joukkoon, sillä ne kaikki tunsivat hänet entuudestaan ja luottivat häneen. Jessie taas tunsi kaikki ne ja tiesi, että ne eivät piitanneet politiikasta, vastarinnasta tai mistään muustakaan - kukin sai olla vapaasti oma itsensä. Asiat ratkottiin yleisesti ottaen hyvin demokraattisesti, eikä kukaan ominut kaikkea valtaa itselleen. Tai toki viimeinen sana oli loppukädessä rikollisjoukon kahdella perustajalla - Harlanilla ja Adrianilla, joista ensimmäistä Jessie kunnioittaa enemmän.
Toisaalta myös se, että uusi joukko, joita ystäviksikin kutsuttiin, asettui aina tien päältää päästyään New Havenin laitamille, oli suuri etu, sillä se mahdollisti äidin luona vierailun. Vaikka Jessie oli vuosien varrella pysytellyt visusti poissa New Havenissa oli äiti ollut silti hänelle aina tärkeä. Vähistä varoistaan hän oli lähettänyt varaa äidilleen ja pitänyt siihen yhteyttä kirjeitse. Se, että hän pääsi ratsastusmatkan päähän äidistään, tarkoitti totta kai sitä, että hän halusi myös vihdoin käyttää tilaisuuden hyväkseen vierailla äitinsä luona. Yleensä sen luokse mennään sunnuntailounaalle, vaihdetaan kuulumiset ja jäädään toisinaan yöksikin. Ei mitään sen kummallisempaa.
Vakituista parisuhdetta tien päällä vietettyjen vuosien vuoksi ei ole onnistuttu rakentamaan. Yrittäjiä ja yrityksiä on toki ollut, mutta mitään kestävää ei niistä ole tullut. Siihen arksteadilaiseen prinsessaan ei ole lähdön jälkeen myöskään pidetty yhteyttä. Ei ole selvitetty pitikö se lapsen vai ei. Ei pidä myöskään käsittää väärin, Jessielle ei jäänyt sielua riipiviä tunteita siitä, että joutui jättämään tytön jälkeensä. Hän oli nuori, tunteidensa vietävissä eikä ajatellut jälkiseuraamuksia. Niitä ei ole palattu miettimään myöskään yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Teiden erkaneminen osoittautui lopulta onnenkantamoiseksi. Ainakin jollain tavalla. Perhe nimittäin päätyi kaupunkiin, joka tunnettiin jo tuolloin New Havenina. Joskin koti löytyi Eastgatesta, onnettomasta pienestä hökkelikylästä, jossa asui joukko kaupungin köyhimpiä asukkaita. Katto pään päällä oli kuitenkin katto pään päällä. Eivätkä vanhemmat pistäneet pahaksi, että talossa oli pieni takapihakin, johon sai istutuslaatikoita sekä parin kanan kanalan. Isä sai töitä eräästä leipomosta ja äiti sisäkön paikan Arksteadista, jossa kaupungin kerma piti kotiaan. Jessie vietti päivänsä milloin naapurin vanhan rouvan luona hoidossa, milloin hiljaa ison ja hienon talon keittiön nurkassa istuen tai isäänsä leipomossa auttaen. Elämä asettui uomiinsa ja tuntui siltä, ettei mikään voisi mennä pieleen.
Vaan eihän elämä nyt niin helppoa ollut, että kaikki olisi sujunut mutkattomasti. Isä jäi työttömäksi, kun leipomon omistajan kytkökset orastavaan vastarintaan paljastuivat. Epäilivätpä turvallisuusjoukot myös Jessien isää, mutta todisteita miestä vastaan ei koskaan löytynyt, joten mies selvisi pelkällä kuulustelulla ja kovistelulla. Harmi vain, että myöhemmin perheen äiti sai aviomiehensä kiinni kyseenalaisen seuran kanssa hengailusta. Nimittäin miehellä todellakin oli oma osansa vastarinnan riveissa. Oli ollut jo vuosia, jos totta puhuttiin. Vastarinnan mukana juoksemisen nainen olisi vielä voinut antaa anteeksi, mutta ei salailua - vaikka vähänpä hän tiesi, sillä armas aviomies oli salaillut vuosien varrella paljon muutakin, kuten esimerkiksi suhdetta veljensä vaimoon. Joka tapauksessa, äiti vannotti poikansa isän pysymään jatkossa niin kaukana heistä, ettei vahingossakaan sotkisi perhettään sekoiluidensa aiheuttamiin jälkiseuraamuksiin. Ja niin isä katosi Jessien elämästä.
Isänsä kanssa Jessie ei ollut aiemminkaan erityisen läheinen, vaan heidän välillään oli vallinnut hyvin perinteinen isä-poika-suhde. Jessie ei missään nimessä mieltänyt isäänsä kuitenkaan mitenkään negatiiviseksi hahmoksi elämässään, joten luonnollisestikin hän tunsi itsensä hylätyksi, kun isä lähti käymään kaupungilla eikä koskaan enää palannut. Äiti yritti selittää parhaansa mukaan, mutta sen selitykset olivat parhaimmillaankin vain todella ympäripyöreitä ja surkeita yrityksiä - eli toisin sanottuna aika laiha lohtu. Millerien perheen motto on kuitenkin aina ollut, että elämässä pitää mennä eteenpäin, ja niin tehtiin nytkin. Jessie sai paikan äitinsä työnantajan talouden keittiöstä apupoikana. Perunoiden kuoriminen ja uunien putsaaminen ei ollut järin hohdokasta, mutta maksoi ihan hyvin (ainakin enemmän kuin vain kotona istuskelu), joten paremmasta elämästä haaveillessaan, Jessie sai kartutettua säästöjään.
Ja sitten kuvioihin tuli tyttö. Harmi vain, että se sattui olemaan työnantajan tytär. Vielä suurempi harmi oli myös se, että se sattui tulemaan raskaaksi. Ei ottanut kovin pitkään, kun perheen isäntä pääsi jyvälle nuorista sydänkäpysistä ja tulevasta perheenlisäyksestä, pieksi Jessien ja vannotti pysymään poissa New Havenista, jos henkikulta oli millään tavoin arvokas miehelle itselleen. Toki se oli, mutta ei niin arvokas, etteikö kostonhimon suloisessa syleilyssä olisi päätetty päätyä vastarinnan leiriin ihan vain henkisenä keskisormen näyttönä Arksteadille ja koko New Havenille oikeastaan. Oikeastaan matka vastarinnan riveihin alkoi siitä, kun Jesse mietti New Havenista poispäin taivaltaessaan, että mitä elämällä nyt tekisi. Mieleen juolahti ajatus, että kenties pitäisi etsiä isäukko ja yllättää se yllätysvierailulla. Helpommin sanottu kuin tehty. Jessellä oli ainoastaan pari vanhaa kirjettä isältään, kun se oli yrittänyt vuosia aiemmin olla lähtönsä jälkeen yhteydessä kuitenkin vielä poikaansa, mutta niissäkin oli palautusosoitteena ainoastaan tuntemattoman majatalon osoite. Ainoan johtolankansa turvin Jesse suuntasi majatalolle, jossa hänen isänsä oli kai kerran asunut. Tietenkään sitä ei löytynyt sieltä, mutta mies oli jättänyt uuden osoitteensa majatalon pitäjälle. Seuraavastakaan majatalosta ei isää löytynyt eikä sitä seuraavasta tai sitäkään seuraavasta. Puoli vuotta Jessie seurasi johtolankoja, jotka kerta toisensa jälkeen eivät johtaneet yhtään mihinkään. Hän oli jo luovuttamassa, kun lopulta viimeisestä paikasta tärppäsi. Hänen isänsä ei tosin enää majatalossa asunut, mutta majatalon omistaja tiesi miehen asuvan lähistöllä olevalla leirillä ja lupasi viedä Jessien myöhemmin iltapäivällä sinne.
Isän kohtaaminen oli jännittävää ja vähän pelottavaakin. Jesse ei tiennyt lainkaan, miten hänen isänsä ottaisi hänet vastaan, mutta eipä hän mitään menettäisikään. Vastassa oli vanhemman ja sotkuisemman näköinen mies, mitä Jesse muistikuvissaan oli muistanut, mutta vuodet tien päällä olivat taatusti vaatineet veronsa. Hänen yllätyksekseen isä otti hänet avosylin vastaan, rutisti lujasti ja tarjosi ruokaa sekä yöpaikan. Hämmennyksen vallassa Jessie hädin tuskin tajusi katsella ympärilleen tai edes hahmotti muita läsnäolevia ihmisiä, mutta aamulla kävi selväksi, ettei kyseessä ollut mikä tahansa iloinen kesäleiri, vaan vastarinnan tukikohta. Isä ehdotti liittymistä joukkoihin, mutta Jessie kieltäytyi. Puolipäivää asiaa mielessään pyöriteltyään hän lopulta totesi, että miksipä ei? Ei hänellä ollut kotipuolessa mitään ja jos hän pääsisi kostamaan niille, jotka sortivat heikompiaan, niin hieno homma.
Mitenkään erityisen sitoutunut vastarinnan arvoihin Jessie ei missään kohtaa ollut. Hän oli mukana lähinnä ruoan, yösijan ja puhtaiden vaatteiden sekä, no... isänsä vuoksi. Vuodet vierivät, kunnes vuonna 2055 hän osallistui New Havenin lähellä isänsä mukana operaatioon, jossa erään yhteisön vallassapitäjien perheenjäseniä kidnapattiin ja raahattiin kauas kotoaan panttivankeina piiloon vanhaan tehdasrakennukseen. Se osuus vielä meni, mutta kun yksi ryhmän jäsenistä hakkasi nuoren vaaleahiuksisen naisen elottomaksi, nosti Jesse kädet pystyyn ja totesi, että ei hän halua olla mukana tällaisessa. Oli pakko olla parempiakin tapoja yrittää saada muutosta aikaan, kuin kidnapata viattomia ihmisiä, jotka nyt vain sattuivat olemaan sukua sellaisille, jotka yrittivät muokata maailmasta paikan, jossa vain vahvimmat selviytyisivät. Isä yritti tietysti estellä poikaansa lähtemästä, mutta Jesse pakkasi tavaransa ja kehotti isäänsä tekemään samoin. Sen koomin hän ei ole kuullut isästään.
Melko pian vastarintalaiset hylättyään Jessie löysi tiensä pienen rikollisryhmittymän pariin. Lukkojen salat tuntevan ja pienten räjähteiden suhteen (kiitos vain omasta kiinnostuksesta ja vastarinnan koulutuksen) varsin lahjakkaan miehen taidoilla oli käyttöä. Eikä haitannut, että vastarinnan myötä miehelle oli tarttunut takataskuun myös joukko hyvin hyödyllisiä suhteita. Itse asiassa vastarinnan kautta Jessie nimenomaan oli tutustunutkin yhteen rosvojoukon jäsenistä. Se myös helpotti hänen pääsyään niiden joukkoon, sillä ne kaikki tunsivat hänet entuudestaan ja luottivat häneen. Jessie taas tunsi kaikki ne ja tiesi, että ne eivät piitanneet politiikasta, vastarinnasta tai mistään muustakaan - kukin sai olla vapaasti oma itsensä. Asiat ratkottiin yleisesti ottaen hyvin demokraattisesti, eikä kukaan ominut kaikkea valtaa itselleen. Tai toki viimeinen sana oli loppukädessä rikollisjoukon kahdella perustajalla - Harlanilla ja Adrianilla, joista ensimmäistä Jessie kunnioittaa enemmän.
Toisaalta myös se, että uusi joukko, joita ystäviksikin kutsuttiin, asettui aina tien päältää päästyään New Havenin laitamille, oli suuri etu, sillä se mahdollisti äidin luona vierailun. Vaikka Jessie oli vuosien varrella pysytellyt visusti poissa New Havenissa oli äiti ollut silti hänelle aina tärkeä. Vähistä varoistaan hän oli lähettänyt varaa äidilleen ja pitänyt siihen yhteyttä kirjeitse. Se, että hän pääsi ratsastusmatkan päähän äidistään, tarkoitti totta kai sitä, että hän halusi myös vihdoin käyttää tilaisuuden hyväkseen vierailla äitinsä luona. Yleensä sen luokse mennään sunnuntailounaalle, vaihdetaan kuulumiset ja jäädään toisinaan yöksikin. Ei mitään sen kummallisempaa.
Vakituista parisuhdetta tien päällä vietettyjen vuosien vuoksi ei ole onnistuttu rakentamaan. Yrittäjiä ja yrityksiä on toki ollut, mutta mitään kestävää ei niistä ole tullut. Siihen arksteadilaiseen prinsessaan ei ole lähdön jälkeen myöskään pidetty yhteyttä. Ei ole selvitetty pitikö se lapsen vai ei. Ei pidä myöskään käsittää väärin, Jessielle ei jäänyt sielua riipiviä tunteita siitä, että joutui jättämään tytön jälkeensä. Hän oli nuori, tunteidensa vietävissä eikä ajatellut jälkiseuraamuksia. Niitä ei ole palattu miettimään myöskään yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Sänki ja viikset ovat Jessien takuuvarma tavaramerkki. Myös sotkuinen, tummanvaalea tukka, joka näyttää aina vähän likaiselta, on taattua Jessieta. Silmät ovat tummanruskeat. Pituutta on kertynyt 183 cm ja ruumiinrakenteeltaan jäntevä. Ei erityisen lihaksikas tai vanttera, vaan enemmänkin juuri sopusuhtainen. Miehen vartalosta löytyy useampikin arpi, muun muassa oikeasta kyljestä, vasemmasta pohkeesta, molemmista kyynerpäistä sekä rystysistä - kiitos vain taipumuksen päätyä turhankin herkästi nyrkkitappeluihin. Pukeutuu maanläheisiin sävyihin ja suosii käytännöllisyyttä vaatteissa.
Jessie on kuin avoin kirja tunteidensa suhteen. Se, mitä hän tuntee ja ajattelee, näkyy selkeääkin selkeämmin hänen kasvoiltaan ja koko olemuksestaan. Innostuu herkästi, mutta toisaalta turhautuu aivan yhtä herkästi ja sortuu dramaattiseen silmien pyöräyttelyyn kuvastaakseen tuntemuksiaan. Jesse on ehdottomasti persoona, joka puhuu tai tekee ensin ja miettii vasta sitten. Se on varmasti syy, miksi hän on päätynyt niin moneen nyrkkitappeluun, ja toisaalta myös, miksi hän päätyi muun muassa vastarinnan riveihin. Ei sillä, että rosvojoukon tuoreimmaksi lisäksi päätyminen nyt olisi ollut yhtään harkitumpi päätös. Päätöstenteko ei miehelle ole kuitenkaan vaikeaa. Hän on täysin kykeneväinen katsomaan asioita useista eri näkökulmista, pohtia pieniä yksityiskohtia ja mahdollisia seuraamuksia, mutta useimmiten Jessiellä on yksinkertaisesti vain liian kiire reagoimaan. Siksi Jesse onkin mieluummin se, joka seuraa ja tottelee käskyjä, kuin että itse jakelisi niitä muille.
Jesse on ehdottomasti hyvää tarkoittava hölmö, mutta useimmiten hän ei tiedä miten toimia niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Siksi hän ei varmasti koskaan pistänytkään vastaan, kun nuoruuden rakkauden isä käski painua niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän varmasti ajatteli tekevänsä tytölle palveluksen, kun ei olisi pilaamassa sen elämää. Hyvää Jessessä on se, että hän pyrkii pääsääntöisesti elämään valintojensa kanssa. Ei vyörytä syytä muiden niskoille tai yritä vältellä vastuuta, vaan nostaa reilusti käden pystyyn ja toteaa, että nyt tuli mokattua. Ei sillä, että hän pyrkisi kovinkaan usein aktiivisesti korjaamaan virheitään, mutta oman erehtyväisyytensä tunnustaminen on sentään jotain, eikö? Vaikka Jesse on yleisolemukseltaan surumielinen, vähän kyllästyneen oloinen, on hän myös aidosti hyvää seuraa. Ei jää tuppisuuksi, vaan keksii kyllä puhuttavaa vaikka tyhjästä. Vaikeinta on keskustella omista tunteista ja syvällisistä ajatuksista, mutta yrittää omalla kiusaantuneella tavallaan parhaansa. Lojaali niille, jotka katsoo lähipiiriinsä, mutta muut saattaakin sitten pettää, jos hinnasta sovitaan.
FACE CLAIM: LUKE GRIMES
