Olla rauhassa ja keskittyä omiin asioihin. Sitä kai tässä on aina ollut vailla. Vanhemmatkin olivat. Ne viljelivät sukutilansa perintömailla ja kasvattivat palkintokarjaansa aivan viimeiseen asti entisen Delawaren itäosissa. Vielä sittenkin, kun puolet karjasta nääntyi pois ja sadosta jäi hädin tuskin omiksi tarpeiksi myynnistä puhumattakaan. Kurjistuneen ilmaston ja surkeiden satojen kanssa olisi vielä kituutettu etenpäin muutama vuosi, jos itäiset pellot eivät olisi jo alkaneet uhkaavasti jäädä nousevan merenpinnan alle. Vanhemmat ja isoveli lähtivät viimeisten joukossa.

Pari vuotta tien päällä. Sinne jotkut meistä syntyivätkin, viimeisiään vetelevän karavaanarin takatilaan keskellä kevätmyrskyä. Kuopus putkahti maailmaan, kun oltiin jo asetuttu aloilleen Indianaan viljelemään pientä maaplänttiä. Ihan hyvä koti se oli, vaikka äidin mukaan ei tietenkään yhtä hyvä kuin kotitila oli ollut. Se ei oikein koskaan päässyt yli sieltä lähtemisestä, vaikka tänä päivänä lienee koko seutu jo veden vallassa. Oma kokemus rajoittuu Indianan tilaan. Sieltäkin ikävä kyllä tuli lopulta lähtö paikallisten levottomuuksien eskaloiduttua. Tietysti isoveljen piti sekaantua aktivismihommiin ja asettaa maalitaulu koko perheen ylle. Yhtenä yönä ne sitten tulivat, veivät veljen, hajottivat kaiken ja polttivat loput. Isä sai pelastettua muut ulos, syöksyi takaisin tulimereen hakemaan äitiä, ja sille tielle ne molemmat jäivät. Tavallaan se oli kai siunaus. Äiti ei luultavasti olisi kestänyt toisenkin kotitilan menettämistä.

Kaivettiin vanha karavaanarin romu piilosta metsästä, ajeltiin kuopuksen kanssa ympäriinsä. Isoveli löytyi parin viikon päästä. Jälleennäkemisestä oli tosin riemu kaukana. Syyteltiin ja huudettiin puolin ja toisin: kuka ei ollut pelastanut vanhempia ja kenen takia ne ylipäätään oli ollut tarve pelastaa. Sama rutiini jatkui, aiheet vaihtuivat, välissä tehtiin päivät hanttihommia erillään tai ehkä öisin ryösteltiin ruokaa tai tarvikkeita yhteistyönä. Varmaan se oli se kaiken alla kuitenkin vaikuttava perheasia, minkä vuoksi kimpassa pysyttiin. Ja ehkä vähän sen juniorinkin, joka väkisinkin jäi siinä sivulliseksi uhriksi. Kunnes osuttiin yhteen läpikulkukaupunkiin juuri kun siellä puhkesi mellakka, ja levoton ihmismassa kampesi naperon irti muista. Sen sormenpäiden viimeinen hipaisu epätoivoisena yrityksenä tarttua uudelleen kädestä ennen väkijoukon vyöryssä ulottumattomiin ajautumista on ihan kohtuullisen katkera muisto.

Otettiin veljen kanssa taas yhteen. Sanottiin asioita, vaihdettiin iskuja. Ei kai oikein osattu kanavoida menetystä muuten kuin purkamalla toinen toiseen. Etsittiin kolmatta tuloksetta. Oltiin eri mieltä, pitäisikö jäädä samalle seudulle etsimään ja odottamaan vai seurata epämääräisiä huhupuheita, joiden mukaan joku oli nähnyt jonkun vievän joukon lapsia seuraavaan isompaan keskukseen myytäväksi adoptiolapsesta haaveileville rikkaille. Ironisesti se oli tällä kertaa veli, joka jahkaili ja halusi pelata varman päälle. Saatiin aikaiseksi vielä yksi iso riita, lähdettiin eri teille. Sen koommin ei ole nähty.

New Haven. Salakuljettajien kyydissä sisään joskus 14- tai 15-vuotiaana. Ulos ei sitten ole vielä päästykään. Ei lopullisesti. Ensimmäiset vuodet olivat melkoista rotan elämää: hylätyissä rakennuksissa kyhjöttämistä, varastelua, resursseista taistelua muiden kurjien kanssa. Sitten sitä alkoi vähitellen oppia vaihtoehtoisia keinoja saada ruokaa, vaatteita, katon pään päälle. Kaikki alkoi metalli- ja muoviromun keräämisestä vaihtamisesta muihin hyödykkeisiin, ja kehittyi siitä sitten pikkuhiljaa. Toisinaan soolona, välillä salakuljetusliigan leivissä, yleensä jossain harmaalla alueella siinä välissä, miten nyt kulloinkin sattui parhaiten itselle sopimaan.

Vuosikymmenen jälkeen usko kummankaan sisaruksen näkemisestä enää tässä maailmassa on käytännössä hiipunut. Niin on kyllä usko kaikkeen muuhunkin, että ei sen puoleen. Sekaantuminen yhtään minkään osapuolen poliittisiin tai moraalisiin kuvioihin ei voisi vähempää kiinnostaa, ellei siitä ole suoraa hyötyä itselle. Päivänvalon (tai ainakin sellaisen sopivan pilvisen hämärän) kestävänä tavarantoimittajana ja etenkin päivänvaloa kestämättömänä salakuljettajana saa onneksi elellä kohtuullisen leveästi omassa nuhjuisessa asunnossa ja ennen kaikkea rauhassa. Portinvartijoiden, sotilaiden ja viranomaisten kanssa tietysti on aina omat kahnauksensa ja satunnaisen epäsatunnaisesti ne käyvät ilman varoitusta raidaamassa luukun tai kovistelevat kadulla, mutta vielä toistaiseksi ne eivät harmikseen ole saaneet kiinni rysän päältä tai löytäneet todisteita lopullista tuomiota varten. Muitakin vihamiehiä varmasti riittää, mutta niillekin olisi typerä peliliike eliminoida yksi kaupungin parhaista, ellei paras, yleinen hankkija. Sen varaan tässä ainakin on jo vuosia laskettu. Kun suostuu ja pystyy toimittamaan mitä vain ja kenelle vain, oli kyse sitten harvinaisista mausteista torikauppiaalle, radioista vastarintaliikkeille tai aseista eliitin palkkasotilaille, on oma asema ihan suhteellisen turvattu. Ainakin muihin rottiin verrattuna.

Toisaalta elämän syrjässä kiinni pysyminen ei ole niin kova juttu, etteikö päätä voisi aukoa suuntaan jos toiseenkin. Jonkinlaisia kiksejä sellaisesta kohtalon koettelemisesta kai saa, tai ehkä on vain niin lopullisesti kyynistytty, ettei sitä kaikkea vittuilevaa sarkastista paskaa vain kykene pitämään sisällä. Ystäviä ei yllättäen liiemmälti ole, hyödyllisiä kontakteja ja liikekumppaneita (tai päivästä riippuen kilpailijoita) senkin edestä. Suurena suunnitelmana on elellä ankean olemassaolon loppuun mahdollisimman vähällä ylimääräisellä draamalla ja ehkä jonain päivänä lopullisesti kyllästyneenä vaikka päättää se olemassaolo, ellei joku muu sitä tee ennen kuin itse ehtii.