Nallekarkkeja ei jaeta elämässä aina tasan. New Havenissa syntynyt, varttunut ja koko nuoruutensa muualle haikaillut Nora vaihtoi sotilasisän tyttären roolin sotilasmiehen vaimon rooliin, eikä kumpikaan ole koskaan ollut hänen oma valintansa. Minkäs teit, kun satuit syntymään vahvan, nousujohteisen uran sotilaana tehneen miehen ainoaksi lapseksi ja myöhemmin varomattomasti raskautumaan vahvan, nousujohteisen uran sotilaana tehneelle miehelle. Aivan samalla tavoin sekä oma isä että lapsen isä ovat olleet ammatissaan arvostettuja, kunnioitettuja ja jopa pidettyjä ihmisiä, ja täydellisiä farsseja henkilökohtaisen elämän puolella. Siinä, missä Noran äiti aikoinaan alistui kurjaan kotirouvan kohtaloonsa, on Nora kuitenkin tehnyt parhaansa tarjotakseen omalle lapselleen paremman äidin, paremman roolimallin, paremman kodin

Ei sillä, että Noran lapsuus olisi ollut mistään pahimmasta päästä. West Wardissa oli oikein viehättävä omakotitalo, hyvä koulu, aivan tavalliset kaverit. Äiti oli yksinäiseen kotirouvan elämäänsä kovin ahdistunut ja vietti aikansa paljolti omissa oloissaan, isää näkyi kotona harvoin ja silloinkin, kun näkyi, se oli humalassa tai tuonut viimeisimmän nuoren rakastajattarensa erehdyksessä kotiin kakkosasuntonsa sijaan. Mitä vähemmän vanhemmat olivat tekemisissä toistensa kanssa tai Nora niistä kummankaan kanssa, sitä siedettävämpää oma elämä oli. Nuori Nora viettikin vapaa-aikansa tehokkaasti kaikkialla muualla paitsi kotona. Hän hoiti pakolliset koulu- ja edustusvelvollisuutensa, mutta viihtyi muuten muissa kuin sotilasperheiden piireissä. Parhaat ystävät löytyivät lopulta Northbankin taiteilijaporukoista ja muista hipahtavista toisinajattelijoista. Nora alkoi elätellä ajatusta naapurikaupunkiin muuttamisesta yhteiskuntatieteiden opintojen perässä ja ehkä siinä sivussa romanttisesti jossain boheemissa kellariasunnossa oman taiteen tekemisestä paitsi sivutulojen myös taiteen tekemisen taiteellisuuden vuoksi.

Noh, elämäänsä kyllästynyt äiti yritti päättää elämänsä vain vähän ennen kuin Nora sai hyväksyntäkirjeen tavoittelemastaan opinahjosta. Sen seurauksena isä ilmoitti, että et muuten tasan lähde yhtään minnekään. Miltä sekin nyt näyttäisi, jos perheen ainoa tytär lähtisi sellaisena heikkona hetkenä menemään? Ei tullut kuuloonkaan. Ilman kotoa saatua taloudellista apua Noralla ei ollut mahdollisuutta lähteä opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Suunnitelmat pilanneisiin vanhempiinsa tympääntyneenä hän lähti kuitenkin kotoa omilleen ja ilmoitti tienaavansa muuttorahat vaikka sitten itse. Hän sai nopeasti töitä tarjoilijana ja optimistisen alun jälkeen laskeskeli, että vuokran, ruoan ja verojen jälkeen hänellä jäisi joka kuukausi säästöjä, jotka riittäisivät haaveiltuun uuteen elämään varmasti jo parinkymmenen vuoden päästä.

Itsepäisesti Nora kuitenkin pitäytyi itsenäisessä elämässään. Haaveet maailmalle karkaamisesta alkoivat rapista jossain parin ensimmäisen vuoden jälkeen, ja siinä jossain kaksivitosen kohdalla elämä oli alkanut jumittaa niin paikallaan ja käydä niin tympeäksi, että tilapäisessä mielenhäiriössä sekaannuttiin jopa sotilaaseen. Ei onneksi ihan kehen tahansa pullistelijaan, mutta sellaiseen pullistelijaan, jonka paska huumori ja jollain lailla samanlaista elämään kyllästynyttä energiaa huokuva olemus tavallaan puhutteli. Ikävä kyllä siitä sekaantumisesta seurasi lopulta suunnitettelematon raskaus ja sitä puolestaan molempien osapuolten vanhempien painostuksesta kummunnut avioituminen eli toisin sanoen viimeiset naulat New Havenista pääsemisen arkkuun.


Jos Nora oli joskus ajatellutkin perheen perustamista, hän ei todellakaan ollut ajatellut perustavansa sitä vahingossa puolituntemattoman sotilaan kanssa. Jo ennen nopealla aikataululla pakkoavioitumista oli ollut selvää, ettei kyseessä ollut millään mittapuulla vuosisadan rakkaustarina. Varsin pian suku(solu)jen yhteen liittämisen jälkeen kävi ilmi, että myös kypsästä ja aikuisesta kumppanuudesta oli tuoreen puolison kanssa turha haaveilla. Nora tunnisti omasta lapsuudestaan liian tutut merkit jo varhaisessa vaiheessa, mutta päätti aivan yhtä varhaisessa vaiheessa, että hänhän ei toistaisi äitinsä virheitä. Yhteinen koti oli ehkä teknisesti ottaen aviomiehen nimissä ja perheen talouskin pitkälti sen tulojen varassa, mutta Nora otti homman varsin nopeasti haltuun. Änkyräkännistä miestä ei kotona katseltu, eikä selväpäistäkään, jos se ei osannut edes leikkiä kunnollista isää tahdikkaasti melkein seitsemän kuukautta häiden jälkeen syntyneelle Hunter-pojalle. Omista toiveistaan, haluistaan ja unelmistaan Nora pystyi joustamaan ja jopa luopumaan, lapsensa ei. Hän ei ehkä ollut halunnut äidiksi tai ollut edes valmis sellaiseksi tulemiseen, mutta hitto jos hän ei tekisi parastaan tarjotakseen sille paremmat lähtökohdat tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamiseen kuin hänellä tai sen isällä oli ollut...

Nuorempana, naiivimpana ja idealistisempana Nora oli vahvasti uskonut kovalla työllä ansaittuun menestykseen ja sen sellaiseen. Äitiyden ja ehkä vähän omien, hölmöjen poismuuttosuunnitelmien kariutumisen ja elämän realiteettien valkenemisenkin myötä hän on omaksunut käytännönläheisemmän asenteen. Jo ennen Hunterin syntymää hän järjesti itsellensä kohtuupalkkaisen, hyvän ja vakaan työpaikan turvallisuusjoukkojen henkilöstöhallinnosta. Suhteilla, niin isän kuin puolisonkin uriin vedoten, mutta täysin oma-aloitteisesti niitä hyväksi käyttäen. Ei herunut kummaltakaan mieheltä nepotismia, ei, itse oli nekin kortit pelattava. Jos jotain muutakin iloa haluaa avioliiton muodossa riesaksi netotusta miehestä mainita, on Emmettin nimi ja maine käypää tavaraa monissa yhteyksissä. Nora ei epäröi heilutella "etkö tiedä, kuka mieheni on" -korttia omaa uraa edistääkseen, parempaa päiväkotipaikkaa Hunterille varmistellessaan tai ihan vain silloin, kun joku virkaintoinen passipoliisi yrittää käydä utelemaan, kantaako hän käsilaukussaan jotain kyseenalaista. Vanhaa alkoholisoitunutta sotilaskäppyrää nuoremmalla ja (vielä toistaiseksi) itseään täysin naurettavaan maineeseen ryyppäämättömällä puolisolla uhkaileminen on pitänyt isänkin yllättävän hyvin aisoissa, mikä oikeastaan on jo itsessään Noralle riittävän hyvä syy ylläpitää kulissia ja pysyä virallisesti yhdessä.

Noran tultua raskaaksi hänen isänsä ja osin Emmettinkin perhe oli ehkä sanellut, miten tästä eteenpäin olisi suotavaa toimia. Muutamassa vuodessa Nora on kuitenkin ottanut homman haltuun, eikä ota enää minkäänlaista shittiä vastaan keneltäkään. Katkeruus ja pottujen pottuina maksaminen on sellaiseen yllättävän tehokas motivaattori. Viimeisen viiden vuoden aikana hän on käytännössä yksin kasvattanut maailman fiksuimman ja kultaisimman lapsen, jonka isovanhemmat ja muutkin sukulaiset molemmin puolin sukua saavat olla onnellisia, jos se vähän vielä kasvettuaan viitsii edes sylkäistä niiden suuntaan. Hän on jopa ystävällisesti yrittänyt pitää lapsen isääkin kuvioissa ja tarjota sille mahdollisuuden olla edes marginaalisesti paremmissa asemissa muuhun sukuun nähden, vaikka rehellisesti sanottuna Hunterkin pärjäisi ehkä paremmin ilman sen paskiaisen satunnaista läsnäoloa elämässään. Äitiyshomman opettelemisen ohella vaatimaton ensiasunto on niin ikään käytännössä yksin remontoitu viihtyisäksi, toimivaksi kodiksi, urakehityksessä noustu papereita ja kahvia kiikuttavasta juoksupojasta päivästä riippuen melkein koko instituutiota kannattelevaksi rautarouvaksi (ainakin joinain päivinä tuntuu siltä, että ilman Noraa koko turvallisuusjoukot lakkaisivat pyörimästä, eikä edes pelkästään hallinnollinen puoli), ja muutenkin rakennettu hyvin vahva itsenäinen elämä itselle ja lapselle.