Post by umbre on Jul 7, 2022 21:05:44 GMT 2


Wyatt Anderson. 23.5.2021, Green River, Wyoming
maanviljelijä, vanhempien maatilan perijä
asunut käytännössä koko ikänsä kotitilallaan Narrow Reachissa
Jos isosisko Harriet olisi syntynyt pojaksi, Wyattia ei ehkä edes olisi. Paitsi että hän oli kyllä enemmän tai vähemmän vahinko muutenkin, joten ei ole kiveen hakattua sekään. Kristillisen kasvatuksen saaneet vanhemmat olivat monissa asioissa vanhoillisia, poika perillisenä oli yksi pahimpia päähänpinttymiä. Vanhempien puolustukseksi on syytä todeta, että aikaa myöten niiden jyrkät näkemykset maatilan sukupuolirooleista hieman höllenivät. "Harry" oli pienestä pitäen isän (poika)tyttö ja Wyatt jäi luonnollisesti äidin omaksi kultapojaksi. Aivan mustavalkoinen jako ei tietenkään ollut, eikä voida puhua suoranaisesta suosimisesta tai sorsimisesta mihinkään suuntaan. Tasaisen jämäkällä kurilla ja reilulla työnjaolla Andersonien jälkikasvu kuitenkin pääosin kasvatettiin.
Mitä vanhemmiksi lapset varttuivat, sitä selvemmäksi kävi, että ainakin isä petaili jo kotitilan seuraavan isännän titteliä esikoiselle. Wyattilla ei ollut koskaan ollut mitään sitä vastaan. Hän oli täydellisen tyytyväinen osaansa glorifioituna renkipoikana ja ihan mielellään käytti pakollisten töiden jälkeen aikaansa muuhun kuin tulevasta isännän roolista huolehtimiseen. Ilmoitti jo kypsässä viidentoista vuoden iässä siskolleen, että pidä hyvänäsi vain, ja hän kyllä auttelisi töissä ja tekisi osansa niin kauan kuin siskolla hänelle käyttöä olisi, tulisivat tittelit olemaan mitä vain. Jo lapsena todetun ja pitkin teinivuosien vuosi vuodelta hitaasti pahentuneen astman kanssa se tuntui oikeastaan ainoalta järkevältä tulevaisuuden suunnitelmalta. Elinajanodote ei ollut mikään hurjan suuri järkevien lääkkeiden puuttuessa tai ollessa kiven alla, ja kukaan ulkopuolinen työnantaja tuskin katselisi hyvääkään työmiestä kauan siinä kohtaa, kun se alkaisi yskiä hieman liian lopullisen kuuloisesti. Sisko ehkä säälistä ja sukuvelvoitteesta katselisi tai ainakin sen varaan nuori Wyatt oli aina tulevaisuutensa laskenut. Hän tekisi kotitilalla töitä niin kauan kuin jaksaisi ja kuolisi sitten mahdollisimman nopeasti pois, kun jäisi työkyvyttömäksi. Sisko pystyttäisi hänelle muistoalttarin puutarhan nurkkaan ja aina kauniisti ja kaiholla muistelisi – sillä visiolla siskoa aina kiusoiteltiin.
Ikävä kyllä astman kehitys pysähtyi ja jopa otti joitain askelia taaksepäin Wyattin lähestyessä parinkymmenen vuoden ikää, ja siinä kohtaa täytyi varovasti harkita muitakin vaihtoehtoja tulevaisuudelle kuin pellolla tai navetassa painaminen hamaan hautaan asti, koska se hama hauta ei välttämättä olisikaan niin lähellä kuin oli aina kuviteltu. Kotitila oli mielessä jo jaettu siskolle ja sen mahdolliselle tulevalle puolisolle ja lapsille ja lapsenlapsille, joten ilman mitään muutakaan koulutusta tai työkokemusta vaihtoehdot olivat lähinnä alkaa puhua itsestä työnjohtajaa tai ikuista renkiä johonkin torppaan siskon tiluksille, tai alkaa katsella naapuritilojen tyttäristä sellaista sopivan ikäistä ja näköistä ja perimyjärjestyksellistä, jos vaikka lähtisikin isännäksi jonnekin toisaalle. Heti naapurissa olisi ollut yksi, mutta siellä oli myös paras ystävä, ja parhaan ystävän siskoon ei haluttu kajota.
Samaisen parhaan ystävän saatua kaikkien yllätykseksi 18-vuotiaana kutsuntakirjeen, jota kaikki olivat alkuun pitäneet lähinnä hyvänä vitsinä tai naurettavana virheenä, muuttuivat Wyattinkin suunnitelmat (tai lähinnä niiden puutteet) lennosta. Ystävää tultiin kuin tultiinkin yhtenä kauniina päivänä hakemaan kotoa asti armeijan leipiin, ja alkujärkytyksestä selvittyään Wyatt päätti myös pyrkiä vapaaehtoisena niiden riveihin. Siinä olisi sopimuksen ajaksi aivotonta ja ylhäältä säädeltyä tekemistä, ja sopimuksen päätyttyäkin ihan hyvät saumat päästä vaikka passipoliisiksi oman kylän raitille. Niin, ja tietysti sekin olisi ollut hyvä juttu, ettei


Wyattista ei tullut sotilasta. Ei myöskään toisen naapurin ainoan tyttären kihlattua ja niiden tilan isäntää. Herra Anderson vanhempi otti ja polkaisi tyhjää samana keväänä, kun Wyatt täytti 19 vuotta. Pellolla, saappaat jalassa, nopeasti sydänkohtaukseen. Wyatt ei tiennyt montaa parempaa tapaa mennä. Ennen lähtöään isä olisi kuitenkin voinut tehdä asioita paremmin. Tärkeimpänä esimerkkinä vaikkapa testamentin. Vuosikausia oli ollut kaikille enemmän tai vähemmän sanattomasti selvää, että Harriet jatkaisi tilan ohjaksissa, kunhan vanhemmista joskus aika jättäisi. Ehkä äiti ei ollut odottanut sen ajan koittavan näin varhain, tai ehkä se ei ollut koskaan osallistunut siihen muiden sanattomaan sopimukseen. Niin tai näin, se ilmoitti isän hautajaisia seuraavan päivän aamupalapöydässä, että se on kuulkaas kakarat niin, että talon ja perheen pään pitää olla mies, ja Harriet ei sellainen ollut, joten Harriet ei myöskään voisi ottaa isännyyttä haltuun. Kuulemma sen täytyisi joko löytää itselleen mies ja sassiin (ja tietysti mielellään äidin valmiiksi hyväksymistä tutuista perheistä), tai suosiolla jättää tilan isännän pesti veljelleen.
Wyattia ei siihen aikaan olisi rehellisesti voinut kiinnostaa vähempää, mitä hän tekisi seuraavana päivänä saati loppuelämänsä. Hylkäys armeijasta ja kirjeet koulutusleirillä raatavalta ystävältä pitivät hänen ajatuksensa kiireisinä ja katkerina. Hän ei jaksanut asettua äidin ja sisaren väliin tai kummankaan puolelle, vaikka kieltämättä aavistuksen mammanpoikana sydäntä vähän sattuikin nähdä äiti niin surullisena ja orpona ilman isää. Siskollekin hän yritti järkeillä, että mitä väliä sillä oli kuka nimellisesti oli tilan omistaja ja johtaja, ja että jos vain nyt tehtäisiin äidin mieliksi näin ja sitten kun sekin joskus lähitulevaisuudessa siirtyisi ajasta ikuisuuteen tai tulisi järkiinsä, sitten sisko saisi hänen puolestaan vaikka kaivertaa nimensä talon kivijalkaan ja julistautua koko maailman isännäksi tai emännäksi tai minkä tittelin se nyt ikinä haluaisi. Vastakkain oli kaksi hädin tuskin teini-iän ohittanutta juuri menetyksissä marinoitunutta nuorta, ja lopputulos oli jotakuinkin sen mukainen: sisko ei tahtonut jäädä ja moottoriton tie oli kuuma. Wyattille jäi käsiinsä vihainen, katkera leskiäiti, siskon tyhjä makuuhuone ja äkillinen kiire saada oma pakka kasaan ja keksiä, miten helvetissä hän muka sitä tilaa yksinään pyörittäisi, kun ei ollut koskaan siihen valmistautunut.


Alku oli kankea ja tie pitkä ja kivikkoinen. Tila on kuitenkin pysynyt Wyattin käsissä pystysssä jo yli kiitettävät viisitoista vuotta. Terveys on reistaillut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta itsepäisyydellä ja tahdonvoimalla senkin kanssa on päässyt pitkälle. Palkollisiakin tilalla jonkin verran pyörii, pari renkiä ja piikaa vakituisemmin ja kylvön ja sadonkorjuun aikana kausityövoimaa enemmänkin. Niistäkin äitimuori jaksoi kirjaimellisesti kuolinvuoteelleen asti vihjailla, että mitä jos vain poika ottaisit sen mukavan tytön, jota muutenkin olet vuosia pakanallisesti ja esiaviollisesti pitänyt (älä kuvittele, ettei äiti ole huomannut!), veisit sen vihille ja pyöräyttäisit mukuloita niin olisi työvoimaa omasta takaa. Äiti laskettiin maan poveen jo vuosia sitten, ja Wyatt on edelleen edennyt sen mukavan tytön kunnialliseksi naiseksi tekemisessä täsmälleen yhtä paljon kuin silloin kuin se oli äidin hautajaisten jälkeen kuiskutellut hänelle, ettei hänen tarvitsisi pärjätä yksin ja se olisi siellä ja ei mitään kiirettä ja ollaan vain vähän näin.
Loputtomasti ei ehkä voi yksinäisenä hermiittinäkään jatkaa. Sen Wyatt valitettavasti tiedostaa itsekin. Tai voi, mutta sitten valuisi vanhempien elämäntyö hukkaan ja kovin turhaksi työksi jäisi koko oma pieni ikäkin, jos hänen aikanaan kuukahdettuaan kotitila huutokaupattaisiin naapurin isännälle pilkkahintaan ja se jyräisi heidän kotitalonsa peltopinta-alan tieltä. Ja kieltämättä ajatus lapsista on vuosien varrella alkanut jollain tavalla houkutellakin. Ehkä vain siksi, ettei omasta perheestä ole enää muuta jäljellä kuin sisko, jonka kanssa ollaan edelleen oudoissa väleissä. Tai ehkä biologinen kello se siellä vain tikittelee. Kaikkea haluamaansa ei kuitenkaan voi saada, joten miksei joku mukava vaimokin siinä menisi lasten sivussa. Tuskin se ikuisesti heilasteltu tyttökään ikuisesti jaksaa odotella, milloin mies lakkaa kiertämästä kyliä ja asettuu aloilleen. Perhemielessä aloilleen. Maantieteellisesti ei paljon enempää aloilleen vai asettua, kun ei ole edes sängyn paikkaa vaihtanut makuuhuoneessa sen jälkeen, kun kerran vähän siirsi sitä kesällä 2037, jotta aurinko ei paistaisi aamulla aivan suoraan silmiin.