Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Kaya suoritti ihan oikeaa sielunetsintää, kun koitti miettiä elämälleen suuntaa ja tarkoitusta. Koska hän ei voinut tehdä mitään, mitä olisi oikeasti halunnut, hän tyytyi kompromissiin: hän oli aina halunnut auttaa ihmisiä, joten lääketiede kutsui puoleensa. Hän oli ehkä enemmän let's burn this all to the ground kuin sisar hento valkoinen -tyyppiä, mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli myös tomera ja nopea oppimaan, mikä auttoi urapolulla alkuun.

Sitäkin enemmän alkuun auttoi se, että isä pyöritteli tarpeeksi tärkeiden ihmisten kirjoja. Ei tarvittu kun muutama sana, niin Kaya pääsi Arksteadiin asti aloittelemaan oppisopimustaan. Häntä ärsytti sekin, että miksi hänelle tarjoiltiin kaikki hopealautasella eteen, kun koko kaupunki oli täynnä ihmisiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta parempaan, ihan sama miten ahkeria tai nerokkaita ne olivat. Hän tarttui tarjoukseen joka tapauksessa, koska sellaista koulutusta oli vaikea saada mistään muualtakaan, ja ne taidot olivat jo itsessään oppimisen arvoisia. Maailmanlopussa ei koskaan voinut olla liikaa ensiaputaitoisia ihmisiä.

Ei tarvittu kovin montaa viikkoa työelämässä, kun Kaya oli jo täysin vakuuttunut siitä, että hänen taidoilleen olisi tulevaisuudessa parempaakin käyttöä kun kulkea jakelemassa rikkaille särkylääkkeitä ja kertomassa, että selkäkipu yleensä helpotti liikkeellä. Toki tielle osui oikeitakin lääketieteellisiä katastrofeja, mutta pääasiassa he tuntuivat olevan jonkunlaisia elämäntapavalmentajia. Mitä enemmän hän kyrsiintyi arkeen, sitä enemmän hän jälleen kierteli pitkin New Havenia ihan vain katselemassa ympärilleen. Se vain vahvisti ajatusta koko järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta ja epäreiluudesta: apua tarvitsevia ihmisiä oli paljon muuallakin kuin vain Arksteadin seinien sisäpuolella.