Post by Astro on Jun 27, 2022 12:58:22 GMT 2
 |  02.03.2021, Rudyard, MI Kasvanut Narrow Reachissa kuuden sisaruksen kanssa vanhempien omistamalla farmilla. Viisi veljeä, yksi sisko. Entinen turvallisuusjoukkojen sotilas, nykyinen yksityinen operaattori, joka tekee töitä pääasiassa silmäätekevien henkivartijana. Miehiin päin, mutta asiasta harvinaisen hiljaa. Vastentahtoisesti naimisissa. Yksi lapsi - kuusivuotias poika Hunter - jota harvoin näkee. Yhteinen asunto on West Wardissa, mutta tuppaa viettämään aikaansa ennemmin missä tahansa muualla. fc clayne crawford |
| Pikkukaupungin laitamilla Michiganissa sukufarmia pyörittäneet Walshit olivat siinä mielessä onnekkaita, että omat maat pysyivät muuttuvassa maailmassa viimeiseen asti viljelykelpoisina. Ikävä kyllä kukaan ei kuitenkaan huomioinut tälläisiä yhteiskunnan selviytymisen kannalta oleellisia asioita, kun yksi vuosi aseella uhaten marssittivat koko perheen uusille tiluksille New Havenin liepeille ja ilmoittivat, että olkaa hyvät, rakentakaa uusi elämä. Niin he sitten rakensivat, kuten esi-isät olivat tehneet ennen heitä. Kun oltiin kerran oltu maanviljelijöitä, sellaisina pysyttiin. Toisaalta oltiin aina oltu myös varsin kunnostautuneita raivoindividualisteja, jotka eivät uskoneet minkäänlaisiin yhteisiin aatteisiin tai ylempää tulevaan sääntelyyn, ja pysyttiin sellaisinakin. Oli heille pakotettu hoidettavaksi valtion maita tai ei, ylemmältä tasolta ei suostuttu ottamaan ohjeita vastaan ja jokaisesta yhteiseksi hyväksi määrätystä viljanjyvästä nostettiin jumalaton meteli. Väsytysvoitto saatiin useamman vuoden kinastelun päätteeksi ja lopputulos oli se, että he saivat olla tilallaan pitkälti rauhassa niin kauan kun maksoivat verot. Siihen juuri ja juuri suostuttiin, vaikka siitäkin isä toki valitti harva se ilta metsästyskivääriään kiillottaessaan ja päättäjiä kirotessaan. Koko yhteisöön levisi vähän se sama ajatusmaailma. Walshien perheessä pidettiin omavaraisuutta aina äärettömän tärkeänä, joten kaikki neljä lasta saivat painaa varsin pitkää päivää maataloustöissä, metsällä ja kalassa, rakennustöissä ja äidin apuna. Heillä uskottiin ehdottomasti, että työ kasvattaa ja koulu ja hupi tulevat jossain kaukana perässä. Näillä metodeilla kasvatettiin ihan päteviä lapsia, vaikka lukemaan opittiinkin vasta joskus päälle kymmenenvuotiaina ja muodollinen koulutus jäi käytännössä olemattomaksi. Kun ei muustakaan koskaan tiedetty, niin ei sitä oikeastaan osattu kaivatakaan. Ihan kun olisivat naapurinkaan lapset olleet tulevia juristeja tai bisnesmiehiä. Jo pelkkä ajatuskin New Havenista ja kaupungista jäi häilyväksi ja etäiseksi, kun siellä käymistä ja omilta mailta poistumista välteltiin viimeiseen asti. Emmett kävi siellä lapsuudessaan vain yhden ainoan kerran, kun mursi kätensä niin pahasti, ettei oman kylän parantaja enää osannut auttaa. Muistot siltä reissulta eivät ole erityisen lämpimiä.     Oli ehkä tavallaan siunaus, että Emmett ei edes tajunnut sanoa asiasta kellekään, koska vanhemmat olisivat todennäköisesti ennemmin vaikka polttaneet koko New Havenin maan tasalle kun luovuttaneet niille poikansa. Nyt niille ei jäänyt aikaa sellaisille radikaaleille ratkaisuille, kun isäkin oli sopivasti pellolla Emmetin lähtiessä ja missasi kauniit jäähyväiset. Harmi, koska se niin kovasti nautti aina kun pääsi osoittelemaan muita aseellaan, ja tämä jos joku olisi ollut sellaiselle täydellinen hetki. Emmettillä itsellään ei ollut kaupunginjärjestyksen kanssa ihan vanhempien tasoisia ongelmia ja antipatioita, mutta ei hänkään nyt kovin hyvissä tunnelmissa astellut palvelukseen. Ärsytti ihan periaatteesta, että piti tehdä asioita joita ei halunnut, ja ärsytti kaikkien muiden käsittämätön osaamattomus - mitä ne olivat muka tehneet koko ikänsä, jos eivät osanneet edes asetta pidellä? Hän oli saanut kotoa hämmentävän hyvin turvallisuusjoukkojen tarpeita vastaavan koulutuksen, joten pääsi alkujaan aika helpolla. Ikävä kyllä se myös rekisteröitiin kouluttajien puolesta ja hänet ylennettiin aika nopeasti sinne sotilasjoukkojen puolelle, vaikka hän kuinka oli unelmoinut elämästään tarpeettomana passipolisiina, joka nuokkui pöydän ääressä ja suostui asioimaan päivässä korkeintaan yhden asiakkaan kanssa. Se tarkoitti paljon enemmän kuntotreeniä, kun mihin oltaisiin koskaan vapaaehtoisesti suostuttu, ja paljon muuta typerää, turhaa ja ajoittain yllättävän rankkaa. Aika typerää ja turhaa oli itse sotilaan työkin. Emmettillä oli valtavan hyvä strateginen silmä ja tarpeeksi karismaa nousemaan omassa yksikössään luontaisen johtajan asemaan, mutta nousu korkeampiin ja rahakkaampiin tehtäviin tyssäsi aina yleisiin motivaatio- ja auktroriteettiongelmiin. Hän teki ystäviensä puolesta mitä tahansa, mutta New Havenia ei koskaan koettu tarpeeksi omaksi, että oltaisiin tunnettu mitään erityistä tunteen paloa sen puolustamiseksi. Etenkään, kun New Havenia ei oikeasti edes uhannut mikään ja tosiasiassa toiminta oli lähinnä ihan muissa kaupungeissa, joissa heidän ei hänen logiikallaan olisi pitänyt alkujaankaan olla.    Kymmenen vuoden sopimuksen aikana ehti tapahtua kaikenlaista. Työrintamalla Emmett oli mukana paljossa sellaisessa, mihin mieluummin ei olisi sotkeutunut lainkaan, ja yksityiselämässäkin meni varsin lujaa. Hän nautti suuresti juhlimisesta aina siihen asti, että yksi iloinen yhden yön säätö muuttuikin yhteiseksi lapseksi ja pakkoavioliitoksi. Emmett yritti toki kieltää osallisuutensa sen lapsen olemassaoloon ja karata koko kaupungista, mutta ei päässyt kovinkaan pitkälle. Eivät siinä muut auttaneet kun papin aamenet, jos aikoi jatkaa matkaansa elävien kirjoissa. Lapsen äiti ja onnellinen vaimo - Ingrid - vihasi Emmettiä suurin piirtein yhtä paljon kun hän sitä. He hankkivat kyllä yhteisen asunnon, kun jossain se lapsikin oli varmaan pakko kasvattaa, mutta yhteiselosta ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. He eivät vain yksinkertaisesti pitäneet toisistaan kovinkaan paljon, molemmat olivat avioliitosta aivan yhtä katkeria ja molemmilla oli ollut elämänsä varalle aivan muita suunnitelmia. Molempien onneksi sotilasura oli hyvä tekosyy pysyä kaukana kotoa. Rauhan säilyttämiseksi Emmett tuppasi viettämään lomatkin ennemmin kotiseuduillaan, missä oli tarjolla huomattavasti parempaa seuraa. Ingridille riitti, että sille ohjasi varsin ison siivun palkasta, kävi aina silloin tällöin kotona korjailemassa paikkoja ja muisti tuoda lapselle tuliaisia aina, jos kävi jossain vähän kauempana. Pidemmän päälle sellainen itselle täysin sopimaton elämä otti väkisinkin veroa mielenterveydestä ja yleisestä hyvinvoinnista, vaikka miten leikki, ettei välittänyt. Emmett alkoi jo palvelusaikoina juomaan varsin raskaasti, ottamaan turhia riskejä ja yleisesti sooloilemaan, kun millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Hän on ehkä humalassa erinomaista ja hauskaa seuraa, mutta hyvää tai tyytyväistä ihmistä hänestä ei saa millään ilveellä. Ilmeisen masentunut ja aavistuksen itsetuhoinen, vaikka peitteleekin sen pelleilemällä ja leikkimällä sosiaalisempaa kun on. Kun pakkopalvelus tuli päätökseensä, oltiin puolet elämästä jo hukattu. Emmett koitti palata kotiin, koska ei mitään muuta halunnutkaan kun elää rauhassa keskellä metsää ja hukuttaa pahan olonsa työntekoon, mutta muut sisarukset olivat jo ottaneet hoidettavakseen kaiken mitä hoidettavissa oli, joten ei sieltä oikein löydetty roolia. Hän palasi New Haveniin, suoritti viisi minuuttia sieluntutkintaa ja totesi, että ei tässä oikein muulla voinut rahastaa kun niillä sotilastaidoilla. Yksityissektori siis kutsui, kun ei kukaan sattunut sopivasti etsimään oppisopimuksella melkein keski-ikäistä tulevaa puuseppääkään. Emmettin onneksi monissa rikkaissa perheissä oli akuutti tarve henkivartijoille, jotka osasivat hommansa ja pitivät suunsa kiinni. Hän oli aina ollut työssään erinomainen, eikä häntä oikeastaan kiinnostanut puhua kellekään mistään, joten sopi hänelle. Sama kai se oli jatkaa sitä nöyristelyä hamaan loppuun asti, kun kerran oli jo aloittanutkin. Pääasia, että jäi aikaa myös rappioalkoholismille.  |